Hei! Olen kohta 58 -vuotias nainen, kuuden lapsen äiti. Elämäni palvellut muita, suorittanut ja miellyttänyt. 30-vuotta sitten ymmärsin, että joku on pahasti pielessä ja päätin työskennellä sen sen eteen. Näin hirveitä painajaisia ja pelkäsin aivan olemattomia asioita muun muassa. En kuitenkaan muistanut lapsuudesta mitään ja arvelin juurisyyn olevan siellä. Kukaan sisaruksista ei halunnut puhua lapsuudestamme, joten hakeuduin elämänkaariterapiaan, jossa sain vahvistuksen käsitykselleni. Paljonkin pahaa oli tapahtunut. Noina vuosina opin kirjoittamaan omia tunteita auki ja ymmärsin ettei minun regointini ollut aina aivan kohtuullista. Saatoin istua saunassa lukkojen takana tunitkausia purkamassa tunnetaakkaa kirjoittaen ja itkien. Se helpotti aina seuraavaan pommiin saakka. Se oli vähän niinkuin olisi miinakentällä kävellyt, mutta en halunnut siirtää tätä tunnekuormaa enää seuraavan sukupolven kannettavaksi. Olen käynyt lukuisia terapioita, koulutuksia ja kursseja, jotka kaikki ovat olleet osa matkaani. Suurimman osan elämästäni olen elänyt kuin vikasietotilassa, toisten elämää eläen ja elänyt niinkuin olen ajatellut.... yrittäen elää niinkuin pitää elää. Jonkun sapluunan tai roolin mukaan. Äitinä, vaimona ja työntekijänä. Etsien itseäni harhaillen, vaihtaen työpaikkoja, kuvitellen sen oman paikan löytyvän sieltä. Mitä minä oikeasti haluan, mikä on minulle tärkeää, mitkä ovat minun arvoni. Kaikki on ollut ihan mysteeri. Ja nyt viimeisen vuoden aikana olen tajunnut, että minä olen piilottanut itseni jo pienenä vauvana. Oikeastaan jo kohdussa, kokien sitä äidin turvattomuutta turvattomassa ja väkivaltaisessa ympäristössä. Äiti ei olisi myöskään halunnut minua enää 42-vuotiaana. Väsyneenä ja uupuneena sai vielä yhdeksännen lapsensa köyhiin ja surkeisiin oloihin. Näin opin hylkäämään itseni. Minulla ei ollut lupaa olla olemassa. Ei saanut näkyä eikä kuulua. Lämpö, läheisyys ja hyväksyntä olivat minimissä. Nauru, iva, herjaus ja sarkasmi olivat arkipäivää perheessäni. Mutta onpa ihanaa, että ihminen on rakennettu vahvaksi ja on luotu selvitymiskeinoja haastaviin tilanteisiin! Mutta siellä "varjoissa" eläminen vie tuhottomasti energiaa, niin ongelmat ovat seuranneet toistaan, Mutta en jatka niistä sen enempää. Kukaanhan ei täällä ilman haasteita pääse eteenpäin. Ja loppujen lopuksi... Kaikesta me selvitään...paremmin tai huonommin..sehän on sitten meidän käsissä, mitä niiden haasteiden kanssa teemme, vai mitä?

Hei Outi! Minä olen pitkään työskennellyt itseni, omien traumojeni ja joutunut itsereflektoimaan omientunnemöykkyjen kanssa vuosikaudet. Vastaan sinulle kun odotellaan @Susanna Tanni n vastausta. Mielestäni on todela ihanaa, että olet uskaltautunut menemään siihen teatterijuttuun mukaan. Ja kyllä asiat joita olemme vältelleet syystä, herättää meissä tunteita. Mielestäni se on myös tärkeää tässä prosessissa. Tärkeintä on kohdata itsessään ne tunteet ja ymmärtää, että vaikka joku tämän hetken tilanne ne herättää, ne myös suurentuvat menneisyyden vuoksi. Ja tunnetasolla olet kuin pieni tyttö, ehkä vähän hukassa ja neuvoton. siihen kohtaan otetaan aikuinen minä mukaan ja rauhoitetaan ja tyynnytellään ja annetaan NYT niille tunteille lupa ja sanoitetaan ne. Meidän tehtävä on aikuisena olla syli sille lapselle joka ei ehkä aikaisemmin ole sitä syliä saanut. Ihana kun tunnet ja koet, sen kautta myös eheydyt. Täytyy antaa itselle lupa tuntea. Kuuntele itseäsi. Jos pystyt käsittelemään ja kestämään omat tunteesi eikä ne aiheuta vaan lisää traumoja, mene ihmeessä ja nauti. "Rohkeutta ei ole se että ei pelkää vaan se, että pelosta huolimatta uskaltaa tehdä sen minkä tuntee sisällään oikeaksi" Näin minä ajattelen ja näin me kasvetaan omaan mittaamme. Kaikkea hyvää ja onnellisia hetkiä sinulle harrastuksesi parissa! T. Sirkka