Olen 36-vuotias, aina ja ikuisesti ollut se näkymätön kiltti tyttö, pelokas ja ahdistunut. Sanonut aina kyllä, vaikka oikeasti halusin ei. Miellyttäjä ja läheisriippuvainen. En Saanut vanhemmiltani tukea, turvaa enkä syliä, vain vaatimuksia "kaikkeni olen tehnyt sinun eteen!". Valtavasti häpeää, eikä pienen lapsen osittain nepsypiirteinen maailma voinut käsittää missä mennään, vaan olo oli entistä turvattomampi. Parisuhteet noudatteli pitkälle samaa kaavaa, yritin miellyttää ja pelkäsin menetystä. Kerran vastaan tulikin sitten kiltti tyyppi ja ryssin asiat hyvin nopeasti itse, sillä en osannut ottaa vastaan hyvyyttä itselleni, "ilmaiseksi", miksi kukaan haluaisi olla mulle hyvä? Olen aika kokenut olevani ulkopuolinen, outo ja vääränlainen. Vähitellen olen opetellut vetämään rajoja ja koittanut takoa päähäni että minäkin olen arvokas. Olen vähitellen oppinut vetämään rajat ja sanomaan ei. Silläkin uhalla että varsinkin äiti edelleen uhriutuu ja koittaa saada mulle syyllisen olon. En anna enää kenenkään manipuoloida itseäni. "Kaveripiiri" on kapeutunut, kun elämästäni liihottivat lokit ja muut hyötyjät horisonttiin. Ei tule ikävä. Elän nyt elämää vain ja ainoastaan itselleni ja annan hyvien asioiden ja ihmisten tulla siihen, sitten kun aika on kypsä <3